Hän on Tanya. Näimme toisemme ensimmäisen kerran Kuusamo-opistolla. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnalla ja opiston valokuvauslinjalla on muodostunut perinteeksi rakentaa jättimäisten muottien avulla lumiveistoksia Kuusamo-opiston pihalle. Pidimme luokassa lyhyen esittelyn itsestämme, jotta olisi luontevampi alkaa luomaan lunta yhdessä.

Heti alkuunsa pistin merkille Tanyan upeat jäänsiniset silmät. Mielessä vilahti pakkashuuruiset kuvat, joissa tuo väri pääsisi todella oikeuksiinsa. Toinen vilahdus tuli hyvin minimalistisesta studiosessiosta, jossa pääosassa olisivat vain hänen vahvat piirteensä ja nuo silmät.

Inspiroidun usein ja mahtavat ideat jäävät monesti ajatuksen tasolle. Lapsellisena ihmisenä aika tulee järjestettyä tärkeyden mukaan; liikunta menee tällä hetkellä taiteellisen itseilmaisun edelle. Lasten kasvaessa siitä ei varmaankaan tarvitse tinkiä. Täytyy vain ensin keskittyä kasvattamaan heidän siipensä vahvoiksi, jotta he pystyisivät kannattelemaan itsensä maailman tuulissa.

Takaisin Tanyaan! Olimme rehkineet veistosten parissa muutaman päivän, kunnes satuimme puheisiin keskenämme. Tanya kertoi törmänneensä instagram-tiliini ja sanoi tykkäävänsä kuvistani. Olin otettu hänen kertoessaan, että hän katselisi mielellään enemmänkin töitäni. Toisinaan käy niin, että vieraankin ihmisen kanssa kaikki tuntuu luontevalta. Sitä huomaa pienistä eleistä ja ilmeistä, että sielut puhuvat samaa kieltä ja niin minä tunsin Tanyan kanssa.

Yllätyksekseni hän oli laittanut myös minun silmäni merkille ja minä sitten kertomaan, että niin minäki tykkään sinun silmistä! Kerroin myös, että olisin mielelläni häntä kuvannut, mutta aika alkoi käydä vähiin heidän lähtiessä pian takaisin Rovaniemelle.
Vaihdoimme puhelinnumeroita ja sovimme, että järjestäisimme kuvaukset myöhemmin.
Oli pitkä kevät, niin pitkä ettei se tuntunut loppuvan ikinä. Kevään aikana tutustuimme toisiimme viestien välityksellä ja ensivaikutelmani hänestä vain vahvistui.
Hän on juuri niin suurisydäminen kuin ensikohtaamisen tuoma tunne minulle kertoi.

Kesän saavuttua olin menossa ystäväni luokse Rovaniemelle ja laitoin viestiä Tanyalle, että täältä tullaan! Ja sattuipa niin mukavasti, että aikataulu sopi molemmille. Minua hieman jännitti, sillä minun tuli ohjata häntä englanniksi. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi puhunut englantia muutamaa lausetta pitempään.

Suuntasimme Ounasvaaralle ja lapin luonto näytti parhaat puolensa, juuri niinkuin ajattelinkin. Meillä oli mukavaa yhdessä.
Jännitys haihtui, vaikka välillä takeltelin enkä saanut päähäni oikeita sanoja. Sanoin Tanyalle myöhemmin, että harmittaa, kun ei saa ilmaistua itseään vieraalla kielellä niin hyvin kuin haluaisi. Hän muistutti minua sanojen olevan vain yksi työkalu, jota käytämme kommunikaatiossa. Kehonkieli ja ilmeet näyttelevät isompaa roolia, kuin monesti tiedostammekaan.
Tämän asian olen sisäistänyt ennenkin, mutta nähtävästi hämäännyin uuden tilanteen edessä ja takerruin epävarmaan olooni. Mukavaa oli se, että uskalsin kertoa jäytävästä epävarmuudestani ja sain vastaukseksi noin lämpimän viestin.

Kiitos Tanya, oli ihana reissu!